henkinen kipu

väkivalta toista henkilöä kohtaan jättää aina jälkensä. fyysinen väkivalta jättää fyysisiä jälkiä, henkinen väkivalta jättää jäljet sieluun. niitä ei näe ulkoapäin, mutta ne voivat olla jopa pahemmin rampauttavia kuin fyysiset jäljet. 

meillä ei oikein ole valmiuksia hoitaa näitä henkisen väkivallan uhreja. vain jos väkivalta on fyysistä, asialle voidaan tehdä jotain. 

on koulukiusausta, on työpaikkakiusausta, on rasismia, on parisuhdeväkivaltaa. on välinpitämättömyyttä. 

fyysiset haavat hoidetaan. niihin on helppoa saada apua, terveyskeskuksessa paikataan haavat, korjataan luut, annetaan lääkkeitä. mutta jos on haava sielussa, vaihtoehdot ovat vähissä. kynnys mennä terveyskeskukseen tällaisessa asiassa on niin korkea, että kuka menee? 

joskus kuitenkin tämäkin haava saattaa olla niin paha, että sen kanssa on vaikea elää. niinkuin avoin haava, joka vihlaisee joka kerta kun siihen osuu. se voi tuntua siltä kuin eläisi murtuneen sormen kanssa jota kukaan ei halua korjata. ihmiset ympärillä ei vaan näe sitä, vaikka heiluttaa nenän edessä. "katsokaa, se on murtunut, siihen sattuu", kohauttavat vain hartioitaan. jatkavat omaa elämäänsä. koska jos sitä ei näe, se ei ole olemassa. jos ei tule verta, ei voi sattua. 

minusta tuntuu, että henkisen väkivallan uhrit ovat niitä kaikista vahvimpia. heidän on elettävä haavojensa kanssa päivittäin. tosin en ole sitä mieltä, että ihmisen on oltava vahva ja kestettävä kaikki mikä eteen tulee. mutta mitä tehdä jos ei jaksa? kun kaikki menee niin vaikeaksi, että ei enää pysty elämään normaalisti. sitten kyllä hoitoa saa. on masennuslääkkeitä, on työkyvyttömyyseläkkeitä, sairaaloita. leima otsassa. 

miksei paha olo ole sen arvoista, että siihen saisi apua? miksi flunssan takia pääsee lääkärille, saa lääkkeitä ja sympatiaa, hoitoa. mutta jos on haava sielussa, ei saa mitään. 

kun on itsellä kaikki hyvin, on vaikeaa ymmärtää miltä tuntuu kun toista sattuu. sitä ajattelee vaan, että kun ryhdistäytyy niin se menee pois. ravista suru pois. oliskin niin helppoa...